TAHDON - TAHDON, tietenkin TAHDON!

...ja suurin niistä on rakkaus....

Lempi kummilapseni, ihana Linda-Pi on tänään karannut naimisiin ihanan Tuomon kanssa!
Kun kaikki oli jo ohi, ilmoittivat tekstiviestillä ilouutiset.
Tosin, olin jo nähnyt valtavan joukon juhlimassa heitä Eduskuntatalon edustalla ja puolet Facebookista oli vaihtanut profiilikuvansa heidän lausumaan sanaan TAHDON.
Suoraan tuomarin pakeilta karkasivat vielä häämatkallekin Istanbuliin.

Luulivat, etteivät joudu järjestämän minulle juhlia........little did they know........;) Tahdon - tahdon, tietenkin tahdon juhlat!


Paljon Onnea Rakkaat Linda ja Tuomo!

Mitä sylki suuhun tuo.......

Taitaa elämänmuutos konkretisoitua nyt yhdellä tärkeällä tavalla: elän aikuiselämäni ensimmäistä pikkujouluaikaa ilman ensimmäisiäkään pikkujouluja! Selviääkö tällaisesta hengissä? Tarkoittaako tämä sitä että on syrjäytynyt? Näkyykö se minusta? Pilkkaavatko lapsijoukot minua kun menen kylille? Aivan sama! Tämä tuntuu ihanalle. Ei tarvitse väkisin änkeä pyöreää kroppaansa pikkumustaan ja olla syömättä ettei saumat ratkea. Ei tarvitse kytätä juomisiaan niin, että vielä muistaa osoitteensa kun on jonottanut kuusi tuntia taksijonossa. Selviän tästä paljon suuremmalla todennäköisyydellä hengissä kuin jos menisin pikkujouluihin.

Sillivatia, tuikkuja ja terriereitä

Keramiikkakurssilla olin kyllä aikaisemmin syksyllä ehdottanut yhteisiä pikkujouluja, mutta siinä se taidetta tekiessä oli unohtunut. Tällä viikolla oli syyslukukauden viimeinen tunti ja kivaa oli. Ope oli leiponut meille ihanaa piparijuustokakkua ja me muistettiin opea pienellä lahjalla.
Kaikilla oli hienoja töitä ja opin että jos on joku oikein upea tekele, sen päälle pitää sylkeä...juu, älkää kysykö.....se on pitkä juttu. No, minä täällä nyt syljeskelen omien tekeleitteni päälle joka kerta kun ne näen. Yksi kulho jäi vielä lasituspolttoon, haen sen maanantaina. Se on oikein kunnon iso kulho, onneksi siellä ei ole enää kurssikavereita koska olen ihan vakuuttunut siitä, että se alta aikayksikön muuttuisi sylkikupiksi......Kuka kissan hännän jne... Keväällä kuitenkin jatketaan ja silloin on ohjelmassa täydellinen 12 hengen ruokakalusto..........As if....:)

Keramiikkaihmisiä

Lumet ja pakkaset tuli ja meni. Nyt  eletään sitä aikaa miksi suuri osa suomalaisia ei asu täällä tähän aikaa vuodesta. Märkää, loskaa ja pimeää. Kylmää ei ole, muutama aste plussan puolella. Yleisväritys on harmaa eikä aurinkoa ole näkynyt ehkä kolmeen viikkoon. Mutta, kyllä me selvitään. Nelisen viikkoa vielä ja päivät alkavat pitenemään.

Martha takkaa vastapäätä sohvan selkänojalla selviytymässä 

Tänään äänestettiin tasa-arvoisen avioliittolain ensimmäisessä käsittelyssä Edustkunnassa. Läpi meni. Se on taas pieni askel kohti järkevämpää yhteiskuntaa. Ei tällaisia asioita pitäisi enää tarvita käsitellä ylipäätään meillä. Katsotaan miten menee seuraavassa käsittelyssä 12.12.14.

Hauska aasinsilta siihen, että sain mammografiakutsun 12.12.14 Mikkeliin. Minun mielestä hypin siellä alvariinsa littauttamassa rintojani. On todella hienoa, että meillä on tällaisia seulontoja mutta taaskaan en ymmärrä miksi vastaavia ei ole miehille heille yleisten syöpien kohdalla. Mitä tasa-arvoa se taas on? Eturauhassyövän seulonta selviäisi käsittääkseni yksinkertaisella verikokeella.

Cygnus cygnus

Kuntosalille en ole mennyt, koska.................en ole viitsinyt ja koska auto on korjattavana. Jos muistatte niin meidän portti hyökkäsi sen päälle ja klommautti matkustajanpuolen etuoven. Kuulemma pitää maalata ovi ja hinta olis sellainen about 500,00 euroa. Sanoin, että nyt jos hän ensin vaan koputtaa sen klommon siitä pois, niin jätetään se maalaaminen vaikka jos myyn koko p***kan. Eihän sitä tiedä jos seuraava omistaja haluaa sen toisen väriseksi vaikka. Taas kerran sain nauttia siitä "onkohan tolla lääkitys kunnossa"-katseesta, johon olen jo niin tottunut. Voisin tatuoida otsaani ison "ON" heille vastaukseksi. Miten sitä sitten katteltais? Minä luulen muuten että se auto on kirottu. Edellisessä autossa oli rekkarissa numero 666 ja sepäs herättikin sitten ihmetystä. Malminkartanon parkkipaikalla joku oli ihan nähnyt vaivaa raapustaa tuulilasiin lapun, jossa varoitettiin ajamasta kyseisellä autolla, koska se oli pedon luku ja tarkoitti sitä, että kuolemanvaara oli ilmeinen. Mikähän tässä olisi se merkki, jota en ollut huomannut? Musta väri? Jos siihenkin auttaisi se että sylkee?

Tilly, ainoa terrierimme joka suostuu metsälenkille loskassa

Laihis on hyllyllä. Joulukarkit ilmestyivät kauppaan, ja ne on pakko testata, että sitten tietää mitä ostaa jouluksi. Olisi se niin suunnaton pettymys jos kotona olisi vaan pahalle maistuvia karkkeja ja suklaita. Nyt viikonlopuksi tuli testiin isot laatikot tavallista Da Capoa ja uutta Cappucino Da Capoa. Kunnianhimoisena, vai pitäisikö sanoa sulkaanhimoisena, otin vielä Fazer Mintiä ison rasian myös testiin jos vaikka sunnuntai iltana vielä jaksaisi tsempata.



Kävin kylän apteekissa, sitä lääkitystä hoitamassa kuntoon.  Ja siellä pienellä hyllyllä näin hurmaavan minttupastillirasian, jonka kannessa oli MINUN kuva!! Olin aivan ällikällä lyöty ja menin katsomaan tarkemmin sitä. Ei ollutkaan minä, vaikka kyllä oli näköinen. Ostin sen tietenkin itselleni ja sitten toisen jossa oli mäyräkoira. Mäyriksen vein keramiikkaopelle punaisen omenan sijaan. ;)

Jos nyt ihmiset kovasti minua säälii, niin voinhan minä nimittää näitä karkkitestauksia pikkujouluiksi. Vältyn sitten niiden kylän lapsien pilkoiltakin. Eli Hyvää Pikkujoulua teille ja meille, kuten Eijakin sanoisi.

Pikkujoulut,, JEEE!!!! 

Kuusimetsän linssiluteet

Monen viikon harmauden jälkeen vihdoin on maassa muutaman sentin kerros valkoista lunta. Päättäjämme, tiettyjen harrastajaryhmien painostamana, tekevät koko ajan päätöksiä, jotka tuhoavat luontoamme. Onneksi sitä on kuitenkin vielä jäljellä ja toivottavasti uusi polvi kasvamassa olevia päättäjiä ja painostajia, tuntuvat arvostavan sitä.
Paras hermolääke on metsässä oleilu, joskus kameran kanssa joskus ilman.
Tänään joukko hömö- ja kuusitiaisia olivat ihmeen poseeraavalla tuulella. Toivottavasti muutkin näiden kuvien kautta pääsevät kiinni tuohon ilmapiiriin, jonka voi aistia vain luonnossa.

Järviruoko (Phragmites australis (P. communis)

Kivi lumikuorrutteella (Petra con nix)

Hömötiainen (Parus montanus) 

Kuusitiainen (Parus ater, syn Periparus ater) 

Hömötiainen (Parus montanus) 

Kuusitiainen (Parus ater, syn Periparus ater) 

Kuusitiainen (Parus ater, syn Periparus ater) 

Kuusitiainen (Parus ater, syn Periparus ater) 

Pystyt elämään ja vaikuttamaan tähän hetkeen vain juuri tällä hetkellä.

Järven pinta jo kiinteässä muodossa, Martha kuitenkin vielä empii mennä sinne, onneksi.

Värit ovat hävinneet maailmasta. Ulkona on vain eri sävyisiä harmaita tai vaihtoehtoisesti pilkkopimeää. Aurinkoa en ole nähnyt moneen päivään, ei ehkä ole kovinkaan paljoa liioiteltua sanoa etten pariin viikkoon. Tämä on ehkä vuoden tylsintä aikaa? Kameraakaan ei viitsi ulkoiluttaa, kun tuntuu ettei ole oikein mitään kuvattavaa. Onneksi on paljon pihlajamarjoja, edes joku väriläiskä sen parin tunnin aikana kun valoa riittää.

Luonnon ainoa väriläikkä

Toimistosta ja työstä luopuminen on vielä niin abstraktia, etten ole sitä kokonaan ymmärtänyt. Nyt on tosin alkanut tulemaan sellaisia lyhyitä pilkahduksia kummallisesta vapauden tunteesta. Toistuvasti tulee ihmeteltyä sitä miksi ylipäätään lähti koko tuohon rumbaan? Tai oikeastaan ei ehkä miksi lähti, vaan enneminkin miksi siihen jäi niin pitkäksi aikaa? Aina pitää kokeilla ja mennä mukaan asioihin, mutta jos niissä ei viihdy, pitää jatkaa eteenpäin. Uskon, että jollakin tasolla sitä on sokea juuri sen hetkisille asioille. Elää liikaa joko menneessä tai tulevassa, eikä huomaa että se hetki jossa elää on se johon pitäisi keskittyä ja muokata.
Siperia opettaa, kunnes opit. Se on varmaa! Samat tilanteet toistuvat niin kauan, kunnes tajuat tehdä niille jotakin sellaista mikä muuttaa ne. Einstein sanoi "to repeat the same action and expect different results is madness" ja siinä hän oli oikeassa. On idioottimaista toistaa samaa kaavaa ja odottaa lopputuloksen muuttuvan. Olen siis enemmän ja enemmän tyytyväinen päätökseeni hypätä oravanpyörästä, olkoonkin että terveydentilan piti muuttua drastisesti ennen kuin tajusin tuon päätöksen tehdä.

Täällä kotikonttorissa on niin miellyttävää olla. Kollegatkin ovat jotenkin niin erilaisia edellisiin verrattuna:

Uusi assarini, jonka kanssa jaan työpöytäni.

No, mitä sitten kuuluu mun kuntokuurille? Ei niin sitten yhtään mitään. Migreeni on estänyt kuntosalit ja torstain vesijumppa  ei ehkä sitten toteudukaan. Myös vapaaehtoistyöni on ollut sen verran intensiivistä kaksi viikkoa putkeen, että aikaa ei ole jäänyt oikeastaan mihinkään muuhun. Tätä blogiakaan en ole ehtinyt kirjoittaa. Valitettavasti ne kiireet taitavat jatkua ensi vuoden alkuun asti. Keinot vain alkavat loppumaan ja työ muuttuu ehkä enemmän konkreettisemmaksi, kirjalliset tehtävät on kaikki mahdolliset jo tehty asian eteen, ja seuraavaksi sitten joudutaan maastoutumaan. Sen enempää en tässä aiheesta kirjoita, olen halunnut pitää tämän blogin vapaana koko aiheesta. Mutta pätevä tekosyy se joka tapauksessa on.

Canis lupus lupus

Vaikka en ehtinyt kuntosalille, tapasin Tiinan kuitenkin. Kävin kuntoutamassa hiukseni hänen salongissa.

Moniosaaja Tiina :)

Ennen Tiinaa.....

Tiinan jälkeen.....

Enää yksi keramiikkatorstai jäljellä ja sitten tämä syyslukukausi on lusittu. On ollut niin hauska ja antoisaa, että päätin ilmoittautua myös kevätlukukaudelle. Opettaja on mahtava. Se, että hän luultavasti lukee tätä blogia ei vaikuta tuohon arvioon ;). Itse olen nimittänyt itseni hänen lempioppilaaksi, koska hän on vain kerran pikkuisen hermostunut minuun.
Kysyin neuvoa ja unohdin katsoa kun hän näytti miten piti tehdä. Meni hetki ja jouduin kysymään uudestaan, jolloin hän sanoi, ehkä pikkuinen ärtymys äänessään, että minun olisi ehkä fiksumpaa katsoa kun hän näyttää niin ehkä tietäisin miten kyseinen asia pitää tehdä. Itse olisin vastaavassa tilanteessa kieltäytynyt enää näyttämästä ja jättänyt tyypin luokalle!

Martha juuri tässä hetkessä sohvan selkänojalla

Sain raahattua itseni lekuriinkin. Sieltä laitettiin sitten lähete keskussairaalaan neurologian polille. Saavat siellä selvittää tämän migreenin hoitokeinot.

Sisäterde

Noin vuosi sitten tätini, joka kuoli tammikuussa tänä vuonna, soitteli minulle Ranskan maaseudulta missä hän asui ja kertoi erilaisia tapauksia siitä kun hän oli kaatunut kotonaan eikä heti päässyt ylös. Pahin tapaus oli kun hän soitti ja kertoi ajaneensa autolla ojaan ja jäänyt sinne autoon sisään moneksi tunniksi. Hän kertoi, että jossakin vaiheessa näki ohiajavien autojen valoja, mutta ne eivät pysähtyneet. Onneksi sitten jossakin vaiheessa joku pysähtyi ja soitti ambulanssin.
Tätini kertoi tuon tapahtuman hyvin yksityiskohtaisesti, sekunti sekunnilta mitä tapahtui ja kuvaili kaikki todella pieteetillä. Hän kertoi sen uudestaan ja uudestaan. Alkuun kuuntelin kuuliaisesti, ajattelin hänen työstävän jotakin post-traumaattista tilaa, mutta sitten loppujen lopuksi jouduin jo keskeyttämään hänet ja sanomaan, että hän on jo kertonut nuo kaikki moneen kertaan.
Silloin aloin epäilemään, ettei kaikki ollut ihan niin kuin pitäisi olla.
Tästä tapahtumasta kesti muutama viikko vielä ja hänet löydettiin kodistaan makaamasta lattialla. Naapurin rouva järjesti hänet sairaalaan, jossa todettiin, että hänellä oli melkein koko oikean otslohkon peittävä pahanlaatuinen aivokasvain. Lääkärit kertoivat, että tädilläni oli ollut tämä kasvain jo ehkä jopa kymmenen vuotta, ja että se oli sitten viime syksynä lähtenyt argressiivisesti kasvamaan. Oli todella surullista ja lohdutonta ajatella että tätini joutui kärsimaan kaikista niistä oireista yksin ilman kenenkään tukea siellä keskellä Dordognen maaseutua. Jälkeenpäin ymmärrän, että minun olisi pitänyt tajuta niin paljon aikaisemmin että jotakin oli todella pielessä ja patistaa häntä lääkäriin. Tätini oli tunnettu tavastaan dramatisoida ja liioitella asioita, ja pistin hänen kertomuksensa hyvin pitkälti näiden taipumusten piikkiin. Silloinkin olisi ollut hyvä pysähtyä hetkeksi, elää hetkessä, ei menneisyydessä ja siinä mitä sen perusteella luuli. Todella surullista ja ikävä tätiä on kova.

Valoa eksyneille, merellä ja maissa.

Ensilumi 7.11.14 ja järkytykseen Siistosen perunaleivoksia

Ensilumi 7.11.14 syyshortensioissa

Ensilumi oli satanut yöllä ja aamulla 7.11.14 oli mukavasti sellainen 5-10 cm lumipeite valaisemassa pihaa. Koirat oli riemuissaan ja Matilda sai kieriä lumisessa varvikossa. Jotakin syyshommia jäi puutarhassa tekemättä, mutta haittaako tuo kun ne voi tehdä sitten keväällä. En taaskaan saanut istutettua lisää sipulikukkia, mikä tietenkin tulee harmittamaan toukokuussa. Tosin, suunnittelen suur-remonttia puutarhaan, niin voihan se olla että ne olisivat vain olleet tiellä.  Jos selkä vaan antaa myöden, niin pari vanhaa perennapenkkiä menee uusiksi ja yrttimaa myös.

Vielä 5.11 metsässä kukki keto-orvokki, Martha halusi välttämättä mukaan kuvaan....

Kuntosali onnistui hyvin tällä viikolla ja Tiina pääsi mukaan jopa keskellä päivää. Tiina on innostanut puoli sukuansa (lue puoli Mäntyharjua ;) ) mukaan kuntoilemaan ja niin sieltä löytyi niin tätiä kuin setää ja yksi serkkukin. The more the merrier!
Harmitti kun vesijumppa peruuntui, tai ei oikeastaan peruuntunut vaan ei vaan ollut. Odottelin ulkopuolella parikymmentäminsaa, eikä sinne ketää tullut. Kylmää oli, joten päätin lähteä pois. Eipä kukaan pahoitellut tai selitellyt mitään. Kun soitin ja kyselin asiasta sanottiin, että ensi viikolla se pitäisi kyllä olla ja, että ei saa olla hajusteita päällä kun siellä on astmaatikkoja. Jos nyt oli ollut niin kylmä etteivät olleet kyenneet tulemaan.........tai jotakin..........ei se täällä niin nokonuukaa ole tuleeko ja koska ja kuka odottaa ja kuinka kauan......

Ei auenneet allasovet minulle.......

...joten odotellessa kuvasin ympäristön......

.....kasveja.

Itse olen aina ajoissa, siis liian aikaisin, jos jostakin sovin. Se tietenkin lisää sitten vaan sitä odotusaikaa, jos toinen on myöhässä. Ehkä sen takia en voi oikeastaan sietää sitä, että myöhästytään ja varsinkaan sitä, ettei siitä ilmoiteta. Nykyään ihmisillä on kännyt, joilla pääsee soittamaan jos vaikka ihan viime tipassa aikataulu pissii. Erityisen ärsyttäviä ovat ne ihmiset, jotka jostakin kumman syystä tykkäävät, että ne ovat jopa hauskoja ja kivoja kun aina myöhästyvät sovituista aikatauluista. Tyyliin "Voi, että mun kanssa kun mä olen tällanen ihan höpö enkä koskaan pääse minnekäään ajoissa!" ja sitten nauretaan päälle. Olkoon, että olen huumorintajuton kuivis, mutta minä en näe tuossa mitään mukavaa, näen siinä pelkästään sen, ettei toisia oteta huomioon eikä toisen aika ole millään tavalla arvokasta. Enää en itse soittele kenenkään perään ja kysy onko hän tulossa, odotan 15-20 minuuttia ja lähden pois. Jos en itse arvosta omaa aikaani, en voi olettaa muidenkaan tekevän sitä.

Keramiikka-asioihin. Minusta ei sitten tullut selvännäkijää. Kukaan ei ollut halunnut minun hienoa epäkeskoa tiukkukippoa, eikä mitään muitakaan minun tekeleitä. Siellä ne olivat kaikki kipot odottamassa minua, hienoina ja lasitettuina!

Lasitetut tekeleet, keskellä valkoinen epäkesko tuikkukippo

Raakapolttoon menevät terrierit ja toisenlainen tuikkukippo

Tosi paha mieli tuli kun minun iso vati, joka oli vasta kuivumassa, oli mennyt rikki. Mutta, kuulemma minulla on ollut jo paljon aloittelijan tuuria, jotta on aika laskutua keraamikon todellisuuteen ja huomata, että savesta tehdyt tavarat ovat herkästi rikkimeneviä. Ei se mitään, ope opetti että pistetään loppukin kulhosta palasiksi, veteen lillumaan ja seuraavall akerralla on sitten taas "uutta" savea mistä työstää taideteoksia. Meillä on enää kaksi keramiikkailtaa jäljellä tänä vuonna ja nyt vasta minulla alkaa olemaan idetoita mitä kaikkea voisi tehdä.
Perjantaina käytiin St Mickelsbyyssä hakemassa Matildan lääkkeet ja samalla löysin hienoja piparimuotteja joilla punkteerata reikiä tuikkukulhoihin.  Niiden pitäisi vielä ehtiä kuivumaan. raakapolttoon ja lasitetuksi. Eipä taida ehtiä.  Jää sopiva kerqamiikkanälkä kevätlukukautta varten. Toivottavasti kurssikavereiden korvat kestävät mun jatkuvaa hölötystä vielä kevätlukukauden verran.

Tulevien tuikkukippojen punkteerausvälineet

Ruokavaliota ollaan taas tiukennettu. Nyt edetään vähähiilarimentaliteelillä.  Ainakin arkena. Puolitoistakiloa lähti tän viikon aikana, mutta nyt viikonloppuna taitaa osa tulla takaisin. Tarkoitus olisi saada se kilo per viikko-vauhti taas käyntiin. Perunat, pastat ja leivät jätetään kokonaan pois, paitsi pari leipää la-su aamiaisella.  Makeat kokonaan edelleen pannassa, paitsi kun kerta käytiin St Mickelsbyyssä ja Siistosella niin oli ihan pakko ostaa perunaleivokset. Tarkoitus oli ostaa vaan Kalelle tomaattileipää, mutta kun siinä vieressä Stellan lavalla oli joku ihan järkyttävä lasten Nenäpäiväshow ja ihan järjetön meteli kun ne laulo jotakin, niin siinä mielenjärkytyksessä sitten puolivahingossa ostin parit baakkelssit.  Muuten mun elämänmuutos etenee ihan suunnitellusti ja minun mielestä erittäin hyvin!

Mikkelistä tultuamme poikettiin Uutelassa Aten Marjassa ja suureksi iloksemme sinne oltiin juuri tuotu pihakanojen munia myyntiin. Luomumpaa saa etsiä. Ennenhän Anni toi niitä meille töihin, nyt joudutaan hakemaan ne Uutelasta. Siellä on muuten kaikkea muutakin luomua ja kivaa. Jos ajelette 5-tietä niin kannattaa poiketa. Ihana palvelu ja aina iloinen ja ammattitaitoinen myyjä.

Aten Marja Uutelassa, tuossa yhdessä korissa oli jotakin ihanaa salmiakkisuklaata.....

Nyt alkoi sahalaita kuvio oikeassa silmässä, joten en taaskaan pysty tätä oikolukemaan. Korjailen sitten joskus kirjoitusvirheet, kun taas koko näkökenttä on käytössä. Nauttikaa niistä siihen asti ja muistakaa ettei keltaista lunta kannata syödä!

Jaksaa hyvin kantaa lumikuormaansa.

Harmaa, sateinen tylsä kylä.

Stressi alkaa ihan selvästi laantumaan. Näen jopa unia. Tosin niistä tulee lisästressiä, kun yhdessä keramiikkakurssikaverit olivat hävittäneet minun hienon epäkeskon tuikkulyhdyn tai astian tai miksi sitä nyt voi sanoa.
Olin ihan järkyttynyt kun sitä ei lasitepolttouunista löytynytkään. Olin vielä lasittanut sen valkoisella, viattomuuden värillä.  Järkytys vain kasvoi, kun huomasin, että kaikki muutkin tekeleeni olivat hävinneet. No, onneksi heräsin siitä unesta ja nyt odottelenkin mielenkiinnolla torstaita. Silloin selviää, olenko vaihtanut alaa ja tullut selvänunennäkijäksi.

Valkoista kuuraa (yritys kuvastaa stressitöntä olotilaa ja unta jossa valkoista lasitetta)

Sain paikan vesijuoksu / vesijumppa ryhmästä! Torstaisin kaksi tuntia altaalla tulee tekemään terää selälleni ja viimeksi sain tosi nopeasti harjoitettua siellä lisävoimia oikeaan jalkaan.
Viikkoaikataulu meni siis uusiksi, ja ilmeisesti menetän nyt Tiinan treenikaverinakin, koska tulen käymään kuntosalilla päivällä. Koirille on hoitaja, joten voin mennä kaksi kertaa viikossa salille ja sitten kerran viikossa altaalle. Ehkä saan taas pois ne pari kiloa, jotka ehdin jo napata takaisin.

Stressitön tasapainoinen office, sellainen Ding Dong, kuten Kanerva sanoisi...

....ja vielä stressittömämpi duunikaveri.

Ilman näitä kuntoutusohjelmia erakkoituisin täysin. Viihdyn niin hyvin täällä metsässä, järven rannalla koirien kanssa rauhassa. Sosiaaliset taitoni kun ovat aina olleet muille ihmisille haastavat ja lisäessäni kokemuksia kanssakäymisistä kaiken maailman tyyppien kanssa, ne muuttuvat vieläkin haastavimmiksi.
Kun katselen taaksepäin elämääni, näen ihan selkeän kuvion, joka on kasvattanut minut nauttimaan yksinolosta, vaikka joskus olen nuorempana seuraa kaivannutkin enää en kaipaa.

Idänunikko (kuvalla ei mitään yhteyttä tekstiin)

Huvittuneena olen seurannut lehtien kirjoituksia ihmisten verotettavista tuloista. Miksi ihmeessä se kiinnostaa ketään? Millä tavalla naapurini tulot vaikuttavat minun elämään? Eikä siinä mitään, jos iloittaisiin siitä, että joku joka keksi jonkun hienon asian, möi sen ja tuli miljonääriksi. Mutta, ei kun pitää kadehtia. Onhan se ihan hirveetä, ettei kyseinen ihminen rahoillansa kustantanut lastensairaalaa tai ostanut kaikille mummoille omat hoitajat vanhainkoteihin! Kehtasi itselleen ostaa taloja ja autoja! Öky-sellaisia vieläpä!
Ihmetellen luin paikallislehdestä kuinka monta euroa paikalliset kuuluisuudet olivat tienanneet, Tero Vaara ja Kake Randelin. Miksi haluaisin tietää tuollaista? Vaikka jopa yritin vältellä näitä tietoja, se ei onnistunut. Eikö meillä ihan oikeasti ole mitään tärkeämpää uutisoitavaa? Kyllä maailman asiat ovat mallillaan!

Kasvimaan palkkaa

Lähdin kylille kauppaan ja otin kameran mukaan, ihan vaan jotta saisin jotakin uutta kuvamateriaalia tänne blogiin. Autossa huomasin, etten ollut kiinnittänyt kovinkaan paljon huomiota pukeutumiseeni. Pantterilegginssit, paljasta pintaa, lilat nilkkasukat ja erittäin kuraiset nilkkurit. Asusteet tässä järjestyksessä ilmestyin sitten kylille. Sainpahan kuvamateriaalia! Miltähän minä näytän sitten kun olen täällä metsässä kykkinyt koko talven ja lähden kevätostoksille kylille? No, se nähdään sitten ja taatusti kuvataan myös blogiin.

Muotibloggarista kaukana

Pyhäinpäivä tuli ja meni. Leppävaaran seurakunta muisti minua, kun olin menettänyt läheiseni tänä vuonna, pyysivät kyläilemään. En mennyt, ei ole minun uskomukselleni oikea tapa. Istuin täällä kotona ja muistelin kaikkia kuolleita, ihmisiä ja eläimiä. Kuuntelin koneelta Claptonin Tears in Heaven ja itkin. Ikävä koiria on suuri, ei ne koskaan unohdu eikä suru helpota. Ehkä se vähän muuttaa muotoaan eikä kipu ole enää niin kova, mutta ikävä on. Terassilla paloi kynttilät ja tunnelma oli vähemmän Halloweenmäinen kuin Pyhäinpäivämäinen.

Pillan duunissa 

Ikävä kuolleita, vakaalla kädellä.

Viime torstaina kun tulin kotiin keraamikasta, naureskeltiin Kalen kanssa kippurassa autossa, kun joillakin oli jo joulukuusia valoineen pihalla. Voi että, kyllä ihmiset on hölmöjä. Vaikka kuinka monta viikkoa jouluun ja pitää jo alkaa pihojaan koristelemaan! Nauru katkesi molemmilta samoihin aikoihin, muistettiin vissiin yht aikaa, että omat jouluvalot olivat palaneet terassilla koko kesän.

Nyt kun yritän downgradata stressitasoani, ei voisi olla parempaa paikka kuin tämä harmaa, sateinen ja tylsä kylä! Olen ihan vakuuttunut siitä, että jokainen saa juuri sellaisen kylän kuin sillä hetkellä tarvitsee.

Kylä jonka ansaitsin.