Erittäin aggressiivinen.......

Liian nopea syöpäläinen

Ihan alkuun; kirjoitan tätä vain purkaakseni omia tuntojani. Jos joku ei tätä kestä niin ei tarvitse lukea. Kaikenlaiset "olet huomiohuora syöpäsi kustannuksella" viestit kertovat enemmän ehkä kirjoittajastaan kuin  minun tarpeesta kirjoittaa tätä blogia.

Aloitin tämän kirjoittamisen, koska vakavasti harkitsen kirjan kirjoittamista. Ajattelin tässä makustella sitä, miltä tuntuu kun muut käyvät ronkkimassa omia ajatuksiani. Voin kertoa että pahalta tuntuu. Ensinnäkin tätä blogia lukee sellaiset ihmiset, joita en toivoisi tätä lukevan. Tämän varjolla he sekaantuvat elämääni ja kuvittelevat että heillä on siihen oikeus. Heiltä puuttuu täysin käsitys siitä missä kulkee yksilön intimiteetisuoja ja missä heidän oikeus leikkiä Äiti Teresaa. Nyt ei kenenkään tarvitse ajatella "minuako se nyt tarkoittaa", ne henkilöt joihin tuon kohdistin, he tietävät varmasti että tarkoitan heitä!

Viimeksi kirjoitin rakkaan parhaan ystäväni Matilda-koiran kuolemasta. Oli törkeää, että ihmiset, jotka olin selvästi jo muiden asioiden takia pyytänyt pysymään poissa elämästäni, lähettivät minulle kukkia!! "Vi tar del i din sorg" luki kortissa. Koin sen enemmänkin "Vi tar bort din sorg och lyfter oss till huvudpersoner,  för vi e så bra människor och du ensam där va du nu sen är" Kortissa vielä oli lueteltu minun lähisukuni yhdessä -  minua vastaan.

Message reseived - and deleted!

No, mennään asiaan; tänään oli ensimmäinen aika "oman" onkologin luona.  Minun syöpä on erittäin aggressiivisesti leviävää sorttimangia. Se on kehittänyt myös resistanssin estrogeenia vastaan. Tämä tarkoittaa maallikkokielellä, että  minussa on sisäelimissä syöpäsoluja jotka pitää saada tapettua ja se onnistuu vain solusalpaajilla. Jotkut kutsuvat niitä myös sytostaateiksi. Ne ovat tehokkaita, mutta tappavat myös terveitä soluja. Minulta lähtee siis letin lisäksi myös muut karvat silmäripsiä myöden. Tulen seuraavat viisi kuukautta yrjöämään ja nukkumaan. Sain jo kortisonia ja pahoinvointilääkettä. Kortisooni saa minut näyttämään vappuilmapallolta ja pahoinvointilääke kehittää ripulia.

En voi kuin nauraa!!! Minä, prinsessa, joka en edes muodosta ulostetta!!! Päätin siis heti etten ota pahoinvointilääkettä. Joku roti tässäkin nöyryytyksessä pitää olla. Mielummin päästän georget kuin paskon housuihini. Ja vielä näissä Mäntyharjun takseissa, joissa jokainen asia leviää kulovalkean tavoin pitkin kylää.

Vitututs on niin valtava, etten osaa sitä sanoiksi pukea. Joku onkologi, aikuinen mies, istuu mua vastapäätä ja tosissaan selittää minulle että HÄN antaa minulle aikaa viikon selviytyä kudosta syövästä tulehduksesta leikkaushaavassa, ennen kuin HÄN määrää minulle sytostaattihoidon.
En sanonut mitään. Ajattelin vaan, että nyt ei ole oikea aika eikä paikka kertoa ettei HÄN oikeasti määrää mitään minun elämässä, joten olin hiljaa. Sitten HÄN huomautti minulle että "tämä on asia joka pitää ottaa vakavasti". Sanoin, että toki näin teenkin. Kysyin, mitä mieltä hän on vaihtoehtohoidoista koululääketieteen tukena. Hän sanoi, että kaikkea voi hänen puolestan kokeilla, mutta että tämä on asia johon minun, hän sanoi "sinun ei pidä suhtautua noin kevyesti"
Kysyin häneltä että millä kompetenssillä hän arvioi minun vakavuuteni. Hän ei vastannut. Kun kysyin sädehoidosta että voiko sen tehdä Lahdessa hän vastasi että se ei nyt ole ajankohtainen ongelma, minun ongelma on pysyä hengissä seuraavat viisi kuukautta.
Kun kysyin prognoosia, hän ei suostunut sitä antamaan.
Elämä on kyllä helvetin jännää. Et voi tietää jäätkö auton alle tänään vai ylihuomenna. Et voi edes tietää miksi ylipäätään synnyit tänne.
Minun äiti kertoi minulle jo hyvin varhain, että minä pilasin hänen elämän. Yhden lapsen kanssa hän olisi vielä pärjännyt yksin, mutta kun minä tulin, hänen oli pakko mennä Lintulan kanssa naimisiin mikä pilasi hänen koko elämän. Sen jälkeen hän ei ole muuta halunnut kuin kuolla. Vielä tänä päivänä hän haluaa vain kuolla. Ja minä sen syntymälläni aiheutin. Kysyin josku teininä että oliko ihan pakko sitten hässiä? Hän vastasi, että se oli joka tapauksessa minun syytäni, koska siellä oli kilpasilla 5 miljardia muuta siittiösolua mutta minulla oli niin kiire!
Voiko turhempaa elämää enää olla? Ja tämän minä nyt kysyn kaikkea muuta kuin huomiohuorana tai itsesäälissä rypeävänä. Voiko olla turhempaa elämää kuin sellainen joka pilaa synnyttäjänsä elämän ja loppuu ilman jälkikasuva jonkun syöpäsolun voittoon!

Jos ei se tapa niin se todellakin hajottaa......

Matilda - minun paras ystävä. 14.10.2000 - 19.2.2015 matkusta rauhassa rakas.

Kun sinulta viedään kaikki mikä on sinulle tärkeää, sinulle ei jää enää muuta kuin itsesi ja vapaus. Vapaus tehdä mitä vaan, koska millään ei oikeastaan ole enää paljon mitään väliä.
Noin vuoden sisällä minulta on viety kaikki. Tai, voidaanhan me sanoa vähemmän dramaattisemmin, että olen hoitanut asiani niin, ettei minulla ole enää  mitään mitä pidin elämälleni tärkeänä.

Lapsena en oikeastaan ollut mitenkään kovin pidetty. Isovanhemmat pitivät, kun opin olemaan kiltti. Kiltteys oli yksi väylä tulla ehkä hyväksytyksi. Oikeastaan ainoa sukulainen, jonka luulin välittävän minusta vähän enemmän, kuoli viime vuonna tammikuussa. Sain myöhemmin tosin selville, ettei hänkään ollut mitenkään kovin kiinnostunut minusta ihmisenä.

Elämäntyöni, yritykseni, sen menetin myös. Pari väärää valintaa työntekijöiksi, heidän epälojaalisuus jättäessään työt viiden minuutin varoajalla ja siitä seurannut härdelli, johti yli 20 vuotta toimineen yrityksen melkein kokonaan loppumiseen. Ainoa asia mistä olin ylpeä. Olinhan täysin yksin sen perustanut, ylläpitänyt ja hoitanut.

Sitten meni terveys. Syöpä, tuosta noin vaan! Minulla! Tuli ainakin syy muutaman vuoden käsittämättömään väsymykseen. Sitä ennen, selän tuhoutuminen ja sen myötä kipujen jokapäiväseen läsnäoloon totuttautuminen. Taisteluun siitä, onko järkevää tulla riippuvaiseksi lääkkeistä, vai kärsiä kipuja. Miten vaan, jo valmiiksi läheisriippuvainen kun olin, tunsin olevani kuitenkin taas yhden asian alainen, vailla omaa mahdollisuutta selvitä asiasta.
Syöpäleikkauksen jälkeinen silpoutumisen tunne. Minulta vietiin oikeus omaan kroppaani. Sen oli vallannut solu, joka eli omaa elämäänsä. Minulta ei kysytty. Kroppa oli mutiloitu ja kohta alkaa sen "polttohautaus". Säteilytyshoito, joka yrittää nujertaa loput syövästä.

Pahin kaikista oli minun parhaimman, uskollisimman ja rakkaimman ystävän kuolema. Se tapahtui tänään, 19.2.15 klo 11:20 Matilda rakas koirani kuoli. En vieläkään voi käsittää, että joudun jatkamaan tätä elämää ilman Matskua. Matilda oli minun elämän tärkein osa. Sekin on nyt poissa.

Kun ei ole enää mitään, ei ole enää mitään. On vain sinä itse. Ja jostakin syvältä nousee tunne vapaudesta. Nyt voit tehdä ihan mitä haluat, tai jättää tekemättä. Et ole enää kenellekään mitään velkaa. Kenellekään et tarvitse esittää kilttiä tyttöä tai hyvää ihmistä. Ei ne ketkään siitä huolimatta sinusta välittäneet. Ja kun vietiin viimeinen joka välitti, ei ole mitää väliä.

Urhea koira <3

Kun Matilda makasi eläinlääkärin britsillä, olin jo hyvästellyt hänet ja kiittänyt. Pyytänyt viemään mäyräkoirille terveisiä ja kertonut että kaikki vieraat, joita hän hoiti niin hyvin tulisi häntä ikävöimään (siinä kohtaa Matilda muuten pari kertaa vielä heilutti häntää, ikään kuin hyvästiksi teille kaikille, jotka ette hänestäkään välittäneet), sanoin ääneen: "Olet Matsku ihan suden näköinen." Katselin ja ihmettelin miksi tuli susi tässä kohtaa mieleen. Ja tajusin; Matsku oli kuollut. Viimeiset kuvat mitä olen susista nähnyt ovat kaikki olleet kuolleita susia.

Ehkä maanantaina kun alkaa kannanhoidollinen sudenmetsästys, ne sudet jotka kuolee, saa kokea samanlaisen helpotuksen kuin Matilda. Ei enää vainoa, kipua, pelkoa. Luulen, että tällä ajatuksella Matilda halusi minua lohduttaa.

Nyt ei ole enää mitään mitä minulta voi ottaa pois. Olen täysin hajalla, mutta olen vapaa.

Hyvää matkaa Matilda rakas, paras ystäväni.

Väkevästi vielä elossa

Voimaannuttava aurinkoinen talvipäivä

Täällä ollaan vielä! Selvisin hengissä syöpäleikkauksesta ja sairaalassa olosta. Kotona olen ollut nyt jo kuusi päivää ja eilen olin koirien kanssa jo pienellä lenkillä.
Minulle suoritettiin rinnan osapoisto pienentämismenetelmällä. Kaikki meni aivan valtavan hyvin ja leikkauksen aikana suoritetut patologiset tutkimukset toivat sitten vihdoin varmuuden sille, ettei syöpä ollutkaan levinnyt kainalon johonkin rauhasiin, joiden nimeä en nyt millään muista (meinasin kirjoittaa eturauhasiin.....).
Nyt annetaan sitten neljä viikkoa aikaa eheytyä kasaan ja arpeutua ja sitten tapaan onkologin, joka kertoo miten edetään sädehoidon kanssa. Kun hoitojen mahdollisesti tuomat sivuhaitat on käyty läpi ja muija suht terve taas, leikataan vasta toinen rinta. Maailman etevin, ihanin ja kaunein kirurgini sanoi, että n. 1,5 vuodessa minusta saisi taas ihan toimivan solukokoelman ja jos olen hengissä vielä viiden vuoden päästä, olen selättänyt tämän syövän.

Satun antama ja tekemä voimasusi

Jos nyt joku, joka on menossa rintasyöpäleikkaukseen sattuu lukemaan tätä, niin ole huoleti; siellä ei ole mitään pelättävää. Itse en ole sellainen dreeni- tai kanyyli-ihminen ollenkaan, niin ne oli minulle suurimmat kauhunaiheuttajat. Heti kun dreenistä pääsin lauantaina (torstaina leikattiin) myös kanyylit poistettiin ja sain lähteä kotiin.

Nyt tässä uudessa, hienossa, pienessä, kiinteässä rinnassani on kuitenkin ilmeisesti joku maksavika, kun se on ihan keltainen vai johtuiskohan mustelmasta? Edes kunnon mustelmaa ei siis tullut, nyt vähän kellertää.
Osastolla sai kaikki tarvitsemansa ja vähän päällekin kipulääkkeet ja myös pahoinvointilääkkeet. En mistään löydä mitään moitittavaa. Paitsi ehkä se, että ei ollut korvatulppia. Ne pitää muistaa ottaa itse mukaan. Yhtenä yönä meidän huoneessa kaksi daamia kilvoittelivat Maailmanmestaruustittelistä kuorsaamisessa.......
Mitään pelättävää ei siis ole, Suomessa ollaan hyvissä ja ammattitaitoisissa käsissä.
Peruskunto kannattaa yrittää nostaa ennen leikkausta. Onneksi itse kävin syksyllä salilla Tiinan kanssa, mutta olis pitänyt enemmänkin tsempata.
Nyt eilen ja tänään tehdyt lyhyet lenkit koirien kanssa tuntuvat todella rankoilta. Suuri rasite keholle tuo leikkaus joka tapauksessa on ja mitä paremmassa kunnossa on sitä nopeammin siitä palautuu.

Pyrstötiainen, vihdoin myös meillä

Hassua, että jaksan aina muille muistuttaa homeopaattisen Arnican tärkeydestä ennen mitä tahansa operaatiota ja itsellä sitten kesti kolme vuorokautta operaation jälkeen muistaa se. No nyt vedän kuurina pari viikkoa päivittäin sitä ja myös Siliceaa haavojen hyvää arpeutumista auttaakseni.

Ulkona on aivan ihana ilma. Meillä pihatirpat laulaa jo ihan kevätsävelin ja räystäistä tippuu vedet. Aurinko paistaa, mutta ei vielä lämmitä. Ainakaan minua. Puista se kyllä sulattaa lumia niin, että ne metsässä sitten tippuvat niskaan, tietenkin. Mistähän se lumi muuten aina tietää missä kohtaa lähteä tippumaan niin, että se sitten osuu juuri siihen niskaan missä ei ole sitä kaulaliinaa?

Se sama vanha maisema

Kameraa en jaksa vielä raahata mukanani lenkeillä. Täällä on oikeastaan aikasen tylsää ja huomaan, että yritän tännekin keksiä jotakin väkisin vaan täytteeksi.
Ai niin, vapaaehtoisia eläkevakuutuksia ei sitten kannata itselleen maksaa; niistä joutuu maksamaan ihan sikana veroa siinä vaiheessa kun niitä alkaa nauttimaan.

Mitään uusia kuvia ei ole mitä laittaa tähän, niin otan arkistosta mitä sattuu. Kuvilla ei siis ole mitään kytköstä tekstiin.

Puppiksen jäljillä