Vakava lääkeainereaktio

Toinen Paclitaxel ja Carboplatini sytostaattitiputus oli 2.2.16.  Koska itse tiputus kestäisi yli viisi tuntia, oli Docrates taas järjestänyt tosi hienosti niin, että onkologin vastaanotto tapahtui yksityishuoneessa missä tiputuskin, jotta pääsisin lähtemään takaisin kotimatkalle suht ajoissa.

Tämä on oikeastaan sellainen kirjoitus, joka voi olla pelottava henkilölle joka on aloittamassa sytostaattejaan, joten kerron nyt tähän ihan alkuun, että lääkeainereaktiot ovat todella harvinaisia ja suurimmaksi osaksi jos niitä ilmenee, ne ovat niin laimeita, että tiputusta voi jatkaa hitaammalla tahdilla turvallisesti.
Haluan kuitenkin kirjoittaa tästäkin tänne, koska se minulle sattui ja koska olen enemmän ja enemmän alkanut  miettimään sitä, kuolenko hoitoihin ennen kuin syöpä ehtii minut tappaa.
Olinhan jo kerran yleistulehduksen vuoksi heittämässä veivini edellisen sytohoidon aikana viime wappuna.

No esilääkitykset annettiin ja onkologin kanssa päätettiin, että on pakko tehdä jotakin konkreettista lymfaödeemalleni, joka jo estää hiukan normaalia liikerataa leikatun puolen kädessä. Myös jostakin syystä hän oli sitä mieltä että minun pitää tavata plastiikkakirurgi joka minut leikkasi, luultavasti tuo ei ole ihan siisti tuo haava. Minua se nyt ei suuremmin häiritse minä näköinen se on, enemmän häiritsee se, ettei siinä enää ole rintaa....

Ihana omahoitajani Olga toi minulle kahvia ja jäi juttelemaan, vaikka varmasti olisi ollut paljon tekemistä muuallakin. Kanyylinlaitto ei ihan sujunut, yksi suoni meni puhki, mutta onneksi seuraavalla kerralla löytyi sellainen oikein hyvin vetävä ja kestävä suoni.

Sitten aloitettiin Paclitaxelin tiputus. Olga oli hetken siinä vieressä, kuten kuuluukin ja yllätyin positiivisesti ettei se sattunut tällä kertaa yhtään suonessa. Istuin sängylläni ja luin jotakin lehteä.
Olga harmitteli sitä, että odotushuoneessa oli lähinnä enemmän vain miestenlehtiä. Hän kysyi haluaisinko lukea niitä ja vastasin ettei tänään ollut sellainen päivä ja purskahdin nauruun. Siinä kohtaa hän vasta huomasi mitä oli puhunut ja selitti kovasti tarkoittavansa Tekniikan Maailmaa ym. vastaavaa.
Olga lähti huolehtimaan muista potilaista ja aloin tuntemaan huonoa oloa ja kummallista paineentunnetta rinnassa. Minulle oltiin kyllä selvitetty hyvinkin tarkkaan, että kaikkien tuntemusten takia pitäisi heti painaa hälytysnappulaa, mutta en uskonut näiden nyt olevan niin vakavia. Sitten tunsin kuinka hengitys salpaantui ihan ilman varoitusta ja näin vain isoja valopalloja silmissäni. Sain napattua hälytysnapin ja taisin painaa sitä parikin kertaa ja sitten pökräsin.
Siinä heiluin sitten tajunnan ja tajuttomuuden kummallakin puolella. Välillä näin että huone oli täynnä hoitohenkilökuntaa ja tajusin, että koko elvytysryhmä oli kutsuttu koolle. Kuulin kaikuna hyvin etäältä heidän ääniä, jossa välillä toistettiin minun nimeä ja välillä pyydettiin minua aukaisemaan silmäni. Joku lääkäri oli hetkessä ottamassa pulssiani ja kysyi onko minulla normaalistikin rytmihäiriöitä. Muistan vastanneeni ettei ole. Ja sitten olivat hoitajat ottamassa leikatun puolen kädestä verenpainetta, johon osasin neuvoa ettei siltä puolelta saa sitä ottaa. Kuulin taas kaikuna etäältä monen hoitajan vastaavan että "Nyt saa!" Ymmärsin, että oli jonkun asteinen hätä päällä.
Oma onkologinikin tuli huoneeseen ja hän kyseli tarkkaan kauanko Paclitaxlia oli tippunut. Vastattiin että 5 minuuttia ja sitten hän kysyi muitakin asioita joita en muista.
Pikkuhiljaa tajunnantasoni alkoi paranemaan ja pysyin tajuissani. Minulta kovasti kyseltiin mitä olin tuntenut ennen kuin painoin hälytysnappia, mutta en oikein muistanut selkeästi. Olin jo ihan kunnossa, kun vielä halusivat ottaa EKG:n minulta ja se taisi olla ihan kunnossa.
Onkologini konsultoi vielä jotakin toista lääkäriä ja he päätyivät siihen, että taxelit oli minun kohdalta kokeiltu. Reaktio oli ollut vakava, eikä ollut enää turvallista jatkaa niillä.
Kun hätäännyin siitä, että syöpäsoluni sitten saavat jatkaa ihan rauhassa leviämistään ja kasvuaan, minua lohduteltiin sillä, että Carboplatini oli oikeastaan minulle tärkeämpi sytostaatti. Olinhan jo viime keväänä saanut toista taxelia, joka ei ollut estänyt syövän uusiutumista.

Olin saanut reilun annoksen kortisonia ja varmasti jotakin muutakin suoraan suoneen ja oloni oli ihan huippuhyvä. Naureskelin koko jutulle hoitajille ja vitsailin, etteivät he minusta noin helposti pääse.

Noin tunnin kuluttua jatkettiin sitten carboplatiinin tiputuksella ja kun se alkoi loppumaan, aloin jo vähän hahmottamaan tapahtunutta ja jännittämään 2,5 tunnin kotimatkaa autossa. Mitä jos siellä tapahtuisi jotakin uudestaan, mistä saisin apua jne. Sain mukaani jotakin lääkettä, jota tulisi sitten ottaa kaikki viisi tabua kerralla.

Huomenna on tästä kulunut viikko ja olenkin tässä pikavauhtia nyt kehittänyt itselleni oikein kunnon sytostaattitiputuskammon. Saa nähdä saanko roudattua itseni sinne takaisin vielä neljä kertaa tämän kevään aikana. Onhan hoidot nyt meinanneet tappaa minut vuoden sisällä jo kaksi kertaa.

Paljon ajatuksia siitä, onko kaikki tämän arvoista ja kannattaako riskeerata henkensä hoidoissa, jos ei niistä sitten ole mitään hyötyä. Uskaltaisiko jättää sytostaatit pois vai ei. Kuolema ikään kuin koputtaa jokaisen vaihtoehdon kohdalla joka tapauksessa. Onko aika tärkeämpää kuin elämän laatu? Ja kuinka lyhyt se laatuaika sitten olisi?
Koko tähän asti eletty elämä tuntuu täysin väärin eletyltä, missään vaiheessa en osanut kasvattaa itseäni tällaiseen päätöksentekoon. Minunhan piti vain tienata sen verran, että voisin sitten elää onnellisesti eläkepäiviä jossakin semi-lämpimässä.
Kaiken tämän keskellä pitäisi vielä löytää uusi koti ja jaksaa muuttaa pois, että saisi rauhassa sairastaa ja tervehtyä tai tehdä kuolemaa, mitä ikinä tämä paskasairaus minun kohdalla nyt sitten päättää tehdä.

En kaipaa mitään lohdutteluja enkä muitakaan osanottoja. Ihmisillä alkaa loppumaan jo sanottavat minulle kun luulevat, että tarvitsee jotakin sanoa. Tietenkin ymmärrän, että halutaan myötäelää ja arvostan sitä ja olen siitä kiitollinen. Minulla on aivan uskomattoman ihana tukiverkosto kannattelemassa minua, kiitos teille siitä, tiedätte ketä olette. Nyt ei tarvitse keksiä sanoja, mutta jos on ihan pakko niin keksikää joku oikeen kunnon kirosana, jota voin sitten itse lainata tarpeen tullen.