Pystyt elämään ja vaikuttamaan tähän hetkeen vain juuri tällä hetkellä.

Järven pinta jo kiinteässä muodossa, Martha kuitenkin vielä empii mennä sinne, onneksi.

Värit ovat hävinneet maailmasta. Ulkona on vain eri sävyisiä harmaita tai vaihtoehtoisesti pilkkopimeää. Aurinkoa en ole nähnyt moneen päivään, ei ehkä ole kovinkaan paljoa liioiteltua sanoa etten pariin viikkoon. Tämä on ehkä vuoden tylsintä aikaa? Kameraakaan ei viitsi ulkoiluttaa, kun tuntuu ettei ole oikein mitään kuvattavaa. Onneksi on paljon pihlajamarjoja, edes joku väriläiskä sen parin tunnin aikana kun valoa riittää.

Luonnon ainoa väriläikkä

Toimistosta ja työstä luopuminen on vielä niin abstraktia, etten ole sitä kokonaan ymmärtänyt. Nyt on tosin alkanut tulemaan sellaisia lyhyitä pilkahduksia kummallisesta vapauden tunteesta. Toistuvasti tulee ihmeteltyä sitä miksi ylipäätään lähti koko tuohon rumbaan? Tai oikeastaan ei ehkä miksi lähti, vaan enneminkin miksi siihen jäi niin pitkäksi aikaa? Aina pitää kokeilla ja mennä mukaan asioihin, mutta jos niissä ei viihdy, pitää jatkaa eteenpäin. Uskon, että jollakin tasolla sitä on sokea juuri sen hetkisille asioille. Elää liikaa joko menneessä tai tulevassa, eikä huomaa että se hetki jossa elää on se johon pitäisi keskittyä ja muokata.
Siperia opettaa, kunnes opit. Se on varmaa! Samat tilanteet toistuvat niin kauan, kunnes tajuat tehdä niille jotakin sellaista mikä muuttaa ne. Einstein sanoi "to repeat the same action and expect different results is madness" ja siinä hän oli oikeassa. On idioottimaista toistaa samaa kaavaa ja odottaa lopputuloksen muuttuvan. Olen siis enemmän ja enemmän tyytyväinen päätökseeni hypätä oravanpyörästä, olkoonkin että terveydentilan piti muuttua drastisesti ennen kuin tajusin tuon päätöksen tehdä.

Täällä kotikonttorissa on niin miellyttävää olla. Kollegatkin ovat jotenkin niin erilaisia edellisiin verrattuna:

Uusi assarini, jonka kanssa jaan työpöytäni.

No, mitä sitten kuuluu mun kuntokuurille? Ei niin sitten yhtään mitään. Migreeni on estänyt kuntosalit ja torstain vesijumppa  ei ehkä sitten toteudukaan. Myös vapaaehtoistyöni on ollut sen verran intensiivistä kaksi viikkoa putkeen, että aikaa ei ole jäänyt oikeastaan mihinkään muuhun. Tätä blogiakaan en ole ehtinyt kirjoittaa. Valitettavasti ne kiireet taitavat jatkua ensi vuoden alkuun asti. Keinot vain alkavat loppumaan ja työ muuttuu ehkä enemmän konkreettisemmaksi, kirjalliset tehtävät on kaikki mahdolliset jo tehty asian eteen, ja seuraavaksi sitten joudutaan maastoutumaan. Sen enempää en tässä aiheesta kirjoita, olen halunnut pitää tämän blogin vapaana koko aiheesta. Mutta pätevä tekosyy se joka tapauksessa on.

Canis lupus lupus

Vaikka en ehtinyt kuntosalille, tapasin Tiinan kuitenkin. Kävin kuntoutamassa hiukseni hänen salongissa.

Moniosaaja Tiina :)

Ennen Tiinaa.....

Tiinan jälkeen.....

Enää yksi keramiikkatorstai jäljellä ja sitten tämä syyslukukausi on lusittu. On ollut niin hauska ja antoisaa, että päätin ilmoittautua myös kevätlukukaudelle. Opettaja on mahtava. Se, että hän luultavasti lukee tätä blogia ei vaikuta tuohon arvioon ;). Itse olen nimittänyt itseni hänen lempioppilaaksi, koska hän on vain kerran pikkuisen hermostunut minuun.
Kysyin neuvoa ja unohdin katsoa kun hän näytti miten piti tehdä. Meni hetki ja jouduin kysymään uudestaan, jolloin hän sanoi, ehkä pikkuinen ärtymys äänessään, että minun olisi ehkä fiksumpaa katsoa kun hän näyttää niin ehkä tietäisin miten kyseinen asia pitää tehdä. Itse olisin vastaavassa tilanteessa kieltäytynyt enää näyttämästä ja jättänyt tyypin luokalle!

Martha juuri tässä hetkessä sohvan selkänojalla

Sain raahattua itseni lekuriinkin. Sieltä laitettiin sitten lähete keskussairaalaan neurologian polille. Saavat siellä selvittää tämän migreenin hoitokeinot.

Sisäterde

Noin vuosi sitten tätini, joka kuoli tammikuussa tänä vuonna, soitteli minulle Ranskan maaseudulta missä hän asui ja kertoi erilaisia tapauksia siitä kun hän oli kaatunut kotonaan eikä heti päässyt ylös. Pahin tapaus oli kun hän soitti ja kertoi ajaneensa autolla ojaan ja jäänyt sinne autoon sisään moneksi tunniksi. Hän kertoi, että jossakin vaiheessa näki ohiajavien autojen valoja, mutta ne eivät pysähtyneet. Onneksi sitten jossakin vaiheessa joku pysähtyi ja soitti ambulanssin.
Tätini kertoi tuon tapahtuman hyvin yksityiskohtaisesti, sekunti sekunnilta mitä tapahtui ja kuvaili kaikki todella pieteetillä. Hän kertoi sen uudestaan ja uudestaan. Alkuun kuuntelin kuuliaisesti, ajattelin hänen työstävän jotakin post-traumaattista tilaa, mutta sitten loppujen lopuksi jouduin jo keskeyttämään hänet ja sanomaan, että hän on jo kertonut nuo kaikki moneen kertaan.
Silloin aloin epäilemään, ettei kaikki ollut ihan niin kuin pitäisi olla.
Tästä tapahtumasta kesti muutama viikko vielä ja hänet löydettiin kodistaan makaamasta lattialla. Naapurin rouva järjesti hänet sairaalaan, jossa todettiin, että hänellä oli melkein koko oikean otslohkon peittävä pahanlaatuinen aivokasvain. Lääkärit kertoivat, että tädilläni oli ollut tämä kasvain jo ehkä jopa kymmenen vuotta, ja että se oli sitten viime syksynä lähtenyt argressiivisesti kasvamaan. Oli todella surullista ja lohdutonta ajatella että tätini joutui kärsimaan kaikista niistä oireista yksin ilman kenenkään tukea siellä keskellä Dordognen maaseutua. Jälkeenpäin ymmärrän, että minun olisi pitänyt tajuta niin paljon aikaisemmin että jotakin oli todella pielessä ja patistaa häntä lääkäriin. Tätini oli tunnettu tavastaan dramatisoida ja liioitella asioita, ja pistin hänen kertomuksensa hyvin pitkälti näiden taipumusten piikkiin. Silloinkin olisi ollut hyvä pysähtyä hetkeksi, elää hetkessä, ei menneisyydessä ja siinä mitä sen perusteella luuli. Todella surullista ja ikävä tätiä on kova.

Valoa eksyneille, merellä ja maissa.