Vietiinkö viimeistä joulua?

Vuosi on vaihtunut ja eletään vuotta ad 2015.
Joulu meni ja kiloja tuli. Syyskuussa aloitettu elämänmuutos ei ole toteutunut haluamallani tavalla, mutta elämänmuutosta kyllä sain enemmän kuin tilasin.
Innokkaimmat lukijani muistanevat, että olin joulukuun alussa mammografiassa. No, löytyihän sieltä sitten kasvain. Tiesin kyllä, että se oli siellä, mutta en tiedostanut sitä. Hankala selittää. Sain kutsun ultraääneen ja saman tien otettiin sitten myös paksuneulanäyte. Kalkkeumat ja kystat on poissuljettu ja nyt odotan kirurgin yhteydenottoa. Hän kuulemma päättää sitten hoitosuunnitelmasta. Alustavien arvioiden mukaan se on n. 2 cm kokoinen, muuta en vielä tiedä.

Piukkaa pakkasta jouluaaton aamuna

Joulu meni, onneksi. Ihan hirveä ajatuskin olisi, että se jäisi jotenkin päälle ja vaan jatkuisi ja jatkuisi. Olisi jonkunlainen "Päiväni murmelina"- kokemus. Hyi ihan puistattaa. Joulun olin ihan vain kotona ja söin ja löhösin. Sain lahjojakin, joten ihan hirveä en ole voinut olla. Ellei sitten niiden tarkoitus ollut estää vielä kauheampaa käytöstä. Ihanat lasinaluset, joissa oli koirien kuvat, napattu Facebook profiilistani, heijastimia ja Koiramme lehden, jossa keskiaukeamakuvana oli Jack Russell.
Itselleni ostin uuden susikirjan ja sain sen juuri sopivasti ennen joulua ja vielä kirjailijan omistuskirjoituksella! Vähän ylpeä!
Lapsuuden joulut olivat aina jokun "ehkä viimeiset". "Pitää tehdä niin ja näin, koska tämä voi olla sen ja sen viimeinen joulu". Ei ihme, ettei ollut ihan mun favorite festivaalit!

Lasinalusia,lehteä ja heijastimia

A true and lasting friend of the wolves <3

Uusivuosi meni samaan vauhtiin joulun kanssa. Matilda-koira, joka aikaisemmin on pelännyt kovastikin ilotulituksia, on nyt niin kuuro, ettei niitä kuule. Terrierit taas eivät niitä pelkää, vaan haluavat ulos tappamaan ne. Eihän täällä metsässä paljoa ilotulitusta ollutkaan. Muutama räiski jossakin päin järveä.

Toisenlaista uudenvuoden ilotulitusta

Joulukorttikuvaa en koirista saanut otettua kun eivät vaan suostuneet olemaan paikoillaan sekuntiakaan. Heti välipäivinä poseerasivat kuin patsaat. Eivät taida ymmärtää, että jos vielä ollaan ensi vuonna hengissä voin käyttää niitä silloin joulukorttiin!

Ehkä ensi joulun kortti? Taustalla näkyy Leilan antama versaillelainen antiikkigobelengi

Linnuille oli jyvät, siemenet ja ihrat. Harmaapäätikasta sain muutaman hyvän kuvan kun kyttäsin sitä tuntikaupalla. Ensimmäinen ever täällä nähnty hippiäinenkin tarttui kuvaan, mutta ei mitenkään hienoon. Pääasia että tunnistaa. Pitkään luulin, että se oli joku värivammainen vihervarpunen.

Harmaapäätikka (Picus canus)

Hippiäinen (Regulus regulus)

Lunta on tullut tosi vähän. Nyt kyllä punnitan ne kasvit, jotka kestää tämän ilmastonmuutoksen. Jos yöllä pakkasta on yli - 20 astetta ja muutama cm vaan lunta maassa voi olla, että kaikki eivät tästä selviä. Ehkä sitten vastaavasti tulee uusia lajeja tilalle?

Susirintamalla eletään surullisia aikoja. Ministeri Petteri Orpo on sallinut suden kannanhoidollisen metsästyksen ja ehdottaa nyt kiintiöksi 29 sutta tapettavaksi tämän metsästyskauden aikana ja saman verran myös seuraavan metsästyskauden aikana. RKTL on arvioinnut Suomessa olevan n. 150 sutta, joten kahdessa vuodessa kannanhoidollisilla luvilla vähennetään 58 sutta. Tähän lisää tulee vielä vahinkoperusteisia lupia, joiden kiintiö poistettiin kokonaan. Aikaisemmin se oli 10 per kausi. Ja sitten vielä poliisin luvat, jotka nyt helpottuivat huomattavasti. Taisi ministeri Orpo nyt ottaa liian pitkän kokeilukauden tähän, koska huonommallakin matematiikalla voi ymmärtää, ettei susia Suomessa tuolla lahtausvauhdilla riitä kahdeksi vuodeksi.

Ähtärin tarhasusi - tulevaisuuden ainoat sudet Suomessa?

Eipä tässä nyt oikeastaan kauheasti ole mitään kirjoitettavaa. Ajatukset pyörivät tuon rintasyövän ympärillä, vaikka fiilikset on ihan OK. Tällaisella hetkellä auttaa kun on vannoutunut fatalisti. Kaikella kun pitäisi olla jonkunlainen merkitys. Lohduttavaa on että sen saa sitten itse keksiä.

Faster Leilan kuolinpäivänä oli samanlainen halo-ilmiö kuin nyt välipäivinä tämä.

Ensi viikolla tulee tasan vuosi siitä kun tapasin fasterini Leilan viimeisen kerran. Lähdin Ranskaan, Dordogneen tapaamaan häntä, kun hän oli joutunut sairaalaan ja saanut aivosyöpä diagnoosin. Nappasin ihanan Amandan mukaan matkaseuraksi ja faijani Kalle, liittyi Thaimaasta seuraamme Amsterdamin lentokentällä. Olin vuosi aikaisemmin ollut Leilan kotona Tourtoiracin kylässä viettämässä hänen 80-vuotispäiviä. En voinut kuvitella, että vain vähän yli vuoden kuluttua hän makaisi sairaalassa, riutuneen näköisenä aika kaukana jo todellisuudesta 7 x 5 cm:n kokoinen syöpäkasvain oikeassa etulohkossa.  Kaikenlaisista syistä johtuen, jouduin lähtemään takaisin kotiin 17.1, vain päivää ennen kuin hän kuoli.  Olimme suunnitelleet Leilan kanssa, että hän tulee kesällä Suomeen ja osallistuu Lindan ja Tuomon häihin. En voinut kuvitella, että hän vielä kuolisi, vaikka se olisi pitänyt olla ihan selvä asia. Ihminen vaan jotenkin kieltää itseltään sellaiset tosiasiat, joita ei pysty käsittelemään.
Muistan sanoneeni silloin ääneen, että tästä ei vuosi voi kun parantua. Pahemmaksi se ei ainakaan voi mennä........vähän tiesin silloin mitä oli edessä.

Auringonlasku risukasaan ;)

Mutta, vuosi on siis vaihtunut ja tämä vuosi alkoi syöpäepäilyllä. Että sellaista elämänmuutosta tässä nyt sitten eletään. Pitää toivoa, ettei viime joulu ollut minun viimeinen joulu.