maanantai 8. syyskuuta 2014

Maisemien vaihtuminen Stadista Södra Savolaxiin

Kotijärvi alkaa jo näyttämään syysvärejään.
Edellinen isompi harppaus elämässäni oli kun päätin kuusi vuotta sitten muuttaa Stadista tänne Södra Savolaxin metsään asumaan. Aina suurkaupungeissa asuneena kultturishokki oli melkoinen. Olisin varmasti muuttanut heti takaisin, jos en olisi päässyt kirkonkylältä tänne metsään karkuun näitä itäsuomalaisia ihmisiä.
Me muutettiin heinäkuussa joten totuttautuminen pimeyteen tapahtui onneksi pikkuhiljaa. Siitä huolimatta se totaalinen pimeys mikä vallitsee ennen lumentuloa oli järkytys. Tänne missä asun ei mistään tule mitään valosaastetta joten pilvisenä iltana ei näe kämmentäkään edessään.
Suurta ihastusta herätti talviset kuutamot. Se sinertävä valo mikä heitti violetteja varjoja hankien ylle ja järven jään päältä puuttui vain tummapukuinen mies viikatteineen. Aluksi se oli vähän spookyä mutta nyt voin tuijottaa sitä lumoutuneena tuntikaupalla.
Ensimmäistä kertaa elämässäni kuulin myös jään jäätyvän. Se oli sellainen "hauska" kokemus, jota varmasti maalaiset mielellään olisivat olleet todistamassa. En kerta kaikkiaan edes tiennyt että tuollaista on olemassa ja jouduin soittamaan eräälle ystävälle kysyäkseni asiasta. Ääni lähtee jostakin kohtaa järveä ja kulkee jään alla liikkuen pituussuunassa järven toiselle rannalle. Se on sellainen kumea, hyvin vaikuttava ääni jota on mahdotonta kuvailla, mutta ehdottomasti kokemisen arvoinen.

Keväällä jää sulaessaan pitää taas ihan toisenlaista ääntä. En ollut sitäkään kuullut ennen tänne muuttoa. Se taas on enemmän kuin sinfoniaorkesterin soittama kevyt klassinen biisi. Ihanaa kuultavaa sekin. Jostakin syystä eri vuodet ovat eri tavalla äänekkäitä. Johtuu ehkä jään laadusta ja paksuudesta tai jostakin muusta.

Kylmyys ei ollut mikään ongelma, vaikka ensimmäisenä talvena saatiin kokea heti -35 astetta tammikuussa. Tämä hirsitalo on uskomattoman lojaali ja turvallinen, pitää hienosti lämmön sisällä talvella ja ulkona kesällä.
Sähköt toimii täällä tunnetusti discomaisesti; milloin toimivat milloin eivät. Pisin sähkökatko osui tietenkin talvelle (tykkylunta oli puut pullollaan) jolloin pakkanen oli siinä -20 ja pahimmillaan -25 astetta. Kahdeksan päivää oltiin ilman sähköä. Heti alkuun jokaisesta kaupasta loppui aggregaatit ja kun vihdoin Mikkelistä soittivat eräästä kaupasta että nyt on tullut uusia, käytiin heti hakemassa se pois. Kotiin päästyä sähköt alkoivat toimimaan. Aggregaattia ei olla koskaan käytetty.

Nyt sitä jo osaa odottaa pimeää ja kylmää. Vaatteita löytyy tarpeeksi ettei palele ja ymmärtää jo olla menemättä ulos ilman käsineitä jos mittari paukkuu yli -25 astetta.
Luonnon keskellä asuminen on niin suuri rikkaus, ettei sitä ihan osaa edes kertoa. Joskus sitä aukaisee tuon ulko-oven ja vain huokaa. Järvi on siitä n. 20 metriä ja näkymä on joka kerta erilainen. Talvella naapureina asuu vain eläimiä, kesällä kesämökkiläisten tultua ihmisiä.
Luonto ympärillä muuttuu koko ajan. Eläimistö poikkeaa täysin kesällä talvisesta, mutta koko ajan tapahtuu jotakin, jos ei muualla niin välikatossa kun hiiret bailaa pakkasyönä niin ettei kukaan nuku tässä talossa.

Nyt mennään sitä aikaa kun pimeys ei vielä ole totaalinen ja itse haluaa jotenkin vaikuttaa siihen sytyttämällä kynttilöitä terassille. Jossakin vaiheessa se loppuu ja sitä nauttii pilvettömänä iltana uskomattoman kauniista tähtitaivaasta ilman muuta valoa. Ensi yönä pitäisi olla täysikuu. Harmi kun en osaa vielä kuvata sitä. Ehkä opin kun ei ole kiire nukkumaan ja seuraavana päivänä töihin, niin voi jäädä kukkumaan täydenkuun seuraksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti